Kaveripariskunta ehdotti parisen kuukautta sitten, että lähdettäisiin yhdessä pitkäksi viikonlopuksi Tallinnaan. Niinpä matka varattiin, ja viimein koitti reissun aika. Perjantain herätys oli vapaapäiväksi hävyttömän aikaisin, mutta onneksi bussimatkalla ehti vielä nukkua. Laivamatkan, ensimmäisen ruokailun, hotellin minikylpylässä lilluttelun sekä kiekkopelikatsomon jälkeen koitti matkan odotetuin osuus, illallinen valkosipuliravintola Balthasarissa. Valkosipulifanaatikkona olen halunnut testata kohteen jo aikaisemmillakin vierailuilla, mutta Tallinnan lukuisten mielenkiintoisten ravintoloiden johdosta käynti on viivästynyt. Paikka on tunnelmallinen fine dining ravintola raatitorin laidalla vanhan kivitalon toisessa kerroksessa. Kaikki jakkarat oli illalla varattuja, mutta onneksi meilläkin oli pöytävaraus. Listalta löytyi myös kampasimpukoita, joita jäi maistamatta Skotlannissa. Hyviä olivat, mukavan mureita äyriäisiä. Täytyy tilata toistekin, joten uusintamatka Skotlantiin ei tullut vielä kuitatuksi. Mies puolestaan söi alkuun mahdottoman maukkaita etanoita. Pääruuaksi vielä erinomaisesti valmistettua lihaa (naudan tournedosta ja peuraa) ja jälkiruuaksi mansikka-raparperisorbettia, niin saattoikin olla tyytyväinen, että portaitaat sai laskeutua alas, ja loppumatkakin vietti hotellille päin. Uni tulikin nopeasti onnellisten vatsojen omistajille ensimmäisenä iltana.
Toisena päivänä kävimme ostoksilla (raahasin joukkion ihan vaan pariin lankakauppaankin), ihmettelemässä keskustan hyväntekeväisyysfestivaalia ja illalla syömässä Olde Hansassa, josta ruokakuvatkin ovat. Keskiaikaiseen ruokaan hurahtaneena paikan ruoka on omaa luokkaansa yhdessä sisustuksen ja tunnelman kanssa. Toki pessimisti ei pety -tyyppisesti olen löytänyt ravintolasta yhden huononkin puolen; ruokia ei jaksa syödä niin paljon, kuin haluaisi. Alkuun maistelimme miehen kanssa kala- ja lihalautasia, pääruuaksi villisikaa ja jänistä ja loppuun mies jaksoi vielä nauttia Talon cahvijuoman vispatun kerman kera ja Pyhän Johanneksen caccaran. Itse aloin olla Monty Pythonin Elämän tarkoituksessa olevan sketsin mukaisesti räjähtämispisteessä. Kuitenkin tarjoilijan eläytymisen, ainutlaatuisten puitteiden ja tietenkin makoisan ruuan ansiosta ähkyyn asti syöminen ei haitannut ollenkaan.
Paluupäivänä ei mitään ihmeellisyyksiä enää ehtinytkään. Pitkän hotelliaamiaisen jälkeen suuntasimme vielä ostamaan viimeiset tuliaiset itselle: paikallista naposteltavaa, keskiaikaisvaikutteisia astioita, pellavaisia lautasliinoja ja suun kostuketta. Paluumatkalla tuli kyllä mieleen, että samalla matka-ajalla ja -budjetilla voisi lähteä taas seuraavalla kerralla vähän kauemmaksikin. Vaikka Viron ajattelee olevan ihan naapurissa, kestää sinne kuitenkin mennä bussilla ja laivalla puoli päivää. Onko sitä sitten tulossa vanhaksi, kun ajatus "matka on määränpäätä tärkeämpi" ei enää sananmukaisesti tunnu pitävän paikkaansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti